sunnuntai 30. syyskuuta 2012

everybody will ask what became of you

Rakas  Anna käski muistella omia tyylejänsä (ja vähän kai itteensäkin siinä sivussa, ei kai täst individualismista sais enää erkkikää selvää) vuosien varrelta, joten senpä menin ja tein. Pari(kymmentä) kertaa tätä tehessä kronologia heitti peuranpyllyä ja hämmennyksissäni matkasin ajan tuolle puolen. Sain kans aika kovat naurut kun kattelin mun epätoivosia yrityksiäni koittaa hymyillä kameralle. En oo koskaan ollu erityisen photogeeninen hupsuine hampaineni ja hilpeine mielineni, mut hei kyl se siitä! Yrityskin kai lasketaan.

2001:
On se vaan niin hienoo huomata, että mun kiintymys kamaliin villapaitoihin, outoihin otsatukkiin ja koneella kavereitten kanssa istumiseen juontaa juurensa jonnekin syvälle aikojen saattoon. Iskä oli 6-vuotiaan Raitapaitulin kampaaja ja kaikki mun neljä etuhammasta lähti samaan aikaan, joten olin parasta mitä kukaan oli ikinä nähny.
2008:
Tää oli sen syksyn elokuussa kun alotin seittemännen luokan, eli olin 13. Istuttiin Kööpenhaminalaisessa katukahvilassa ja Panda sai musta kuulemma ekaa kertaa hervottoman valokuvan. Tää ei oo se.

Tähän kampaukseen kuuluu ihan jäätävin MacGyver-takajeeejee, josta pilkottaa yks tollai rohkee sortuva. En oo ihan varma mitä mieltä oon tästä kaikesta. Mutku Scarlett Johanssonillaki oli sellai!!!
Mulla on harvinaisen vähän kuvaevidenssiä tän ajan tyylistä, mutta "katuojasta herännyt ufonyyppä" varmaan tiivistää sen aika hyvin. Sen verran tiiän et toi raitapaita taitaa nykyään toimia jonkinlaisena kissanpissarättinä meiän taloudessa.
2009:
Toukokuussa. Ylppäripäivä. Myönnän, toi otsis oli vaan tekosyy olla nyppimättä kulmakarvoja. Tän ja edellisen kuvan välissä koin seittemännen luokan kauheudet. Vaihtoehtometallia (sitä musiikkia, en keksiny siis mitään uusia alkuaineita) kului roppakaupalla ja hirvityksekseni en tahdo muistaa tästä vuodesta melkein mitään? Hurjaa.

Edelleenkin mennään sillä ufonyyppälinjalla.
Kapinallisen kauden vuoksi värjäsin heti kesän alussa hiukset mustiksi (oon jo 14, kyl mä voin päättää asioistani!!!112), mitä äiti ei sietänyt ja käski blondata hiukset takasin. Seeprahan musta tuli, mutta omasta mielestäni olin tietenkin tosi uskottava. Seurasin ihmisiä kaupungilla ja koitin olla olematta kipeä. Onnistuin siinä huonosti. Hymyily ei vieläkään onnistu. Oudot otsikset jatkuu. Ufonyyppäily saa seurakseen liitteen sukkahousuhevi.
2010:
Talvi 2009-2010 oli kaameeta kuraa ja oon muuten aina ihan hirvee linssilude, mut tää kuva helmikuulta -10 on ainut minkä löysin. Kertoo jotain. Tiedä sit et mitä. Kävin julkisilla paikoilla harvoin ja puin päälleni mitä sattuu. Parhaat ajat!!
Vanhemmat oli ilosia kun pääsin pois pitkältä sairaalajaksolta ja antoivat mun värjätä hiukset pinkeiks mut pukeuduin edelleen niinkun spurgu ja se oli aika mielenkiintonen näky. Kaikki kuvat tältä ajalta on niin kymppi sata täynnä asenneta että huhhuh sielua oikee kirvelee.
Kesään mennessä pinkki kulu poies, joten eikuin 12 prosenttista vetyperoksidia päähän ja menoks. Tein tän etten olis näyttäny homeiselta verigreipiltä. Näytin siltä eniveis. Hilluin Baijerissa taas peikkona ennen kun hommasin takut. Serkku kysyi huonolla suomella "Raita oletko sinä vamma" vastasin rehellisesti "joskus", vaikka en edes ymmärtänyt kysymystä. Sain vuvuzelasta kerran S-Bahnissa päähän, se saatto kans vaikuttaa mun tyyliin jotenkin. Tässä oon siis 15.
Takut toi ilosen mielen, liian rentoa elämänasennetta ja pahamaineisen satamalaulun. En nykyäänkään sävellä yhtään sen paremmin, mutta vaihdoin onneksi kitarasta pois. Olin totaalihippi niin kauan kun lämpötilat salli, mut syksy tuli ja sit rupesin taas pukeutumaan.
Ööö tää ei ollu mun jokapäivänen tyyli. Tai saatto ollakin, varsinkin noi silmänaluset. Olin halloweenina merirosvo, ja tää on viimenen kuva mikä musta on takuilla.
Marraskuu. Takut läks ja niin lähti riemu niitten mukanakin. Tää ruskee oli tosi lähellä mun oikeeta väriä, ja kasvattelinkin tätä pitkälle ensi vuoteen tekemättä tälle mitään. Tää oli mahtava loppusyksy, istuin vaan kellarissa harmaassa kollaripuvussa syöden pullaa ja juoden kahvia. Se oli mun tyyli.
2011:
Helmikuu. Pukeuduin koko tän vuoden kevään käytännössä pelkästään kauluspaitoihin ja rusetteihin, tai ainakin niin mun koneen kuvatiedostot väittää. Meinasin kans reputtaa peruskoulun äidinkielen, mut hei tukka oli kirkas nii ei mielen nii paljoo tarvinnu olla.
Punanen kulu poies, viimeset älynrippeet sen kanssa. Jostain syystä en välittäny enää mistään tässä vaiheessa, joku peruskoulun viimemetrien aivopieru. Tää oli se vaihe millon löysin makeet t-paidat ja sen, että hiuksiakin on mahollista laittaa, kun ne on jo sen pituset. En hyödyntäny kumpaakaan infoa mitenkään.
Blondia taas kesäks. Heinäkuussa olin sekä 16-vuotias että seikkailija-autenttinen laseineni ja taisteluhaavoineni. Alotin lukion tän näkösenä, mut lipsahin bruneteks lokakuussa. Tässä vaiheessa tyyli on "printti t-paita & housut." Oon vähän surkee, mutta tosi tyytyväinen!
Brunettena vietin loppuvuoden ja vuodenvaihteen pitkälle ens vuoteen. Oon harvoin niin siisti kun tässä kuvassa(köh ei ollu jouluaatto tai mitää), mutta joskus sentään. Mun hiukset on luonnostaan tosi sotkuset, joten niitten kihartaminen oli suht helppoa. Superglamour! Tai sit ei. Oon aika naturel sen vuoks, etten oo ikinä opetellu meikkaamaan kunnolla. Ei ollu ketään jolla olis ollu kiinnostusta opettaa, enkä itte koskaan viittiny. Mä niiiin nään miten tää tulee jossain vaihees puree mua pylskystä.
2012:
Oiskohan "tarpeeks-lämmintä-olla-puolialasti-leikkikentällä"-kuu? Kuitenkin, vaaleita raitoja ja järee oma väri juurikasvuna. Tykkäsin pitää nutturaa, kuten huomasitte. Koitin epätoivosesti sitkeillä hiusten kasvatusta vanhojentansseja varten, epäonnistuin surkeasti. Vihasin pitkää tukkaa yli kaiken. Toi nahkatakki on muuten nykyään Harrin omistuksessa.
Berliini kesäkuussa. 17-v. Tää kuvaa mun kiinnostuksen astetta elämään sillon, kun ei saa tehä mitään tuottavaa. Mun tyylistä ja pukeutumisesta kertoo sekin, että kaikki vaatteet jota näissä kuvissa näkyy, on usein näkyvillä kahteen kertaan. Lisäks tässä pilkottaa mun tavaramerkki (jonka oon häpeilemättömästi pölliny mun veljeltä, se oikeesti mikään mun tavaramerkki oo), eli eripariset marimekon tasaraitasukat. 
Syyskuu. Punaisen paluu. Vihoviimeset sitkeilyt pitkien hiusten kanssa. Tyyli on nyt viimestään tässä vaiheessa sitä, että oon joka aamu silleen et "kettu pitääks mun oikeesti pukeutuu tänäänkin", mut koitan ennakoida sitä hankkimalla kivannäkösiä, mutta mukavia vaatteita. Tylsää, tiedän, mutta käytännöllistä.
Eilisilta kello 19. Vaalensin mun kulmakarvoja ku oli tylsää ja mitä muuta tekisin tyhjässä talossa? Kotibileet? Tanssisin alasti? Ja pyh, mä oon kuulkaa kovapylly.

Mitä voin sanoo mun tyylistä tällä hetkellä? No tota. Mun lempparimuotilehti on ehdottomasti WAD, mikä on tietyllä tasolla valasevaa. En mä mihinkään Vogueenkaan nyt nenääni niistäis, mut onhan sellaset nyt aika tylsähköjä lärppyjä. 

Makeet paidat on tullu jäädäkseen. Bändi-, sarjis-, leffa- ja pelipaidat on supajees, koska seksikäs ei. Tykkään kans jäätävistä väreistä ja hölmöistä kuvioista. Oon kans aina halunnu vihreen ihon. Ja kidukset. Mut ehkä se tyyli menee jonneki toiseen ulottuvuuteen ennemin ku seuraavalle vuosikymmenelle.

Sen voin sanoo, etten kadu mitään, mitä mullon ollu päälläni. Oikeesti. En ees niitä seeprakuvioisia hotpäntsejä. Itseasiassa nyt kun tarkemmin mietin, niin niistä oon aika ylpee.

lauantai 29. syyskuuta 2012

ei jalat maassa silmät kiinni vahinkoja satu

Päätin nyt julkasta tän mun yhen kappaleen (laulu sulle vaikkei tyhjiössä ääntä olekkaan lortto) vaikka sain siitä karuhkoa palautetta siltä ainoolta henkilöltä, jolta ei pitäisi karuhkoa palautetta tulla (katson sua julmalla silmällä äiti). Syy tähän on tietenkin koeviikon keskelle osuvan viikonlopun tekotaiteellinen itsesäälissä vellominen. Pitkän matikan kutoskurssin kirjan istuu sylissä varsin toimetonna, Tom Waits laulaa särkyneestä sydämestään taustalla ja talo narisee tyhjyyttään. En oo ihan varma että olisko parempaa saumaa itsensä toteuttamiselle olemassa.

Koeviikosta on nyt 2/6 suoritettu (nimenomaan suoritettu, en aio antaa mun ysin keskiarvon tippua kymmenystäkään), ja odotan innolla tota loppurykäistäkin. Oon aina sillee salasesti nauttinu pienestä loppuunpalamisen poikasesta, joka häämöttää nurkan takana epätoivon puukon ja väsymyksen tyynyliinan kanssa odottamassa, että se saa sujauttaa sen tyynyliinan sun päähäs, puukon vatsaas ja sit heittää sut sellasen tosi hämysen ahdistuksen pakettiauton peräkonttiin.

Tai varsinaisesti en nauti tosta brutaalista kidnappaussessiosta, mun lemppari on se kun mun kommandokaverit ja poliisiperheenjäsenet tulee ja vetää lynkkyy kaikkii pahiksii ja sit selviin kaikesta ihan vaa muutamilla kehnoilla yöunilla ja kahella kilolla karkkia.

Oke joo tota toi analogi läks vähä lapasesta mut painetaa se villasella jookos?

lauantai 22. syyskuuta 2012

construction noise all day long

Death Cab for Cutie - We Laugh Indoors

Tänään oli projektipäivä! Uskon, että kaikille on tuttuakin tutumpi se mahtava fiilis kun mun inhokkisana "vastuu" ryömii nurkan takaa limaisine sieluineen kietomaan pauloihinsa, ja sit yhtäkkiä keksiikin kaikkea mitä oudointa toteutettavaa sillee "joo moro vaa vastuu pidä kivaa keskenäs" ja se on sillee "mut EI MÄ LUOTIN SUHUN!"

Joo ei nii et tällee kävis useenki tai mitää.
Projektin nimi oli tiiviisti "lyö kaikkea oleellista miespusseihin nyrkillä ja kovaa ja jätä taaksesi täysin kelvollinen joskin suhteellisen sotkuinen huoneesi ja muuta takaisin maanpinnalle, tee se mieluiten vuorokauden sisällä jookosta".

Laitan tähän sellaset Strömsö-tyyliset ennen-jälkeen -kuvat, koska mun sisko on sellasista nykyää iha sisuskalut liekeissä. En kyl meinaa tajuta et miks.
Välissä oli siis noin kymmenen hikistä ja niljaista työtuntia. Kaikkein kamalinta oli noitten kaappien tyhjentäminen, koska tää oli toiminu aikasemmin jonkinlaisena varastosälähuoneena.
Ja huomasin vast nyt et nää kaks kuvaa oliki ihan eri kuvakulmista. Hyvin hoksattu hermanni!!!112 No mut kuvitelkaa jotenkin tää, kai teilt sen verran avaruudellista hahmotuskykyä löytyy.

Oon väsyny. Niin väsyny et haluun vaan ny vetästä parikymmentä purkkia rommirusinarahkaa, mättää Mass Effect kakkosta nii ku maailmanloppu olis tulossa ja teeskennellä niiku mitään koeviikkoa ei ois ees tulossa.
Olin lievissä sfääreissä ku sain isoimman duunin tehtyä. Onhan täs viel johonki uuteen vuoteen asti pikkuhommaa, mut mitä siitä välittäisin. Ja hei huomattaa superseksikäs usb-kaulakoriste. Veikkaan että tästä tulee muotia. Esim. heti.

maanantai 17. syyskuuta 2012

the lamest of the lame



Garbage - Queer

Mulla oli tänää taas hirveet pääkipuset nii purin vähän tunteita kirjottamalla. Nauttikaa. Tai älkää. Tehkää mitä haluutte.
___________________________________________________________________________

"Ihmisillä on nykyään hankaluuksia sanoo sitä mitä ne ajattelee."

"Ai täh?"

"Sanoin että ihmiset ei enää nykyään jotenkin vaan kykene sanomaan sitä mitä ne ajattelee. Tai tuntee. Tai ihan vaan sitä mitä niillä on mielessä."

Sofia katsoi minua kuin olisin sylkäissyt suustani suhteellisen sulavasti muotoillun verbaalioksennuksen sijaan kuolleen hauen. Hän otti siemauksen kivennäisvesipullostaan ja käänsi katseensa takaisin järvelle. Satamassa tuuli niin, että hänen pitkät hiuksensa peittivät minulta suoran näkymän hänen kasvoillensa.

"Aha", hän sanoi ja antoi sormiensa jatkaa aivotonta työtään kivennäisvesipullon etiketin tuhoamisessa. En rikkonut katsekontaktia Sofiaan, vaikka en nähnytkään hänen kasvojaan ja siten hänen ilmettään.

"Eiks sulla ny oo mitään muuta tarjottavaa tähän", viitoin käsilläni tarkoittaen keskustelunkaltaista olotilaamme: "juttuun."

"No mä olin täs just miettimässä et se kebab jonka mä söin koittaa tulla ylös, ja olin sanomassa sitä ennen ku sä pilasit mun tunnelmat tolla sun överiherkällä sössötykselläs. Et joo ei, ei mul oo tähän saumaan mitää parempaa tarjottavaa", Sofia kääntyi katsomaan minua silmillään, jotka olivat kuin paskainen laguuni. Hyvin erikoista vihertävänruskeaa sävyä, ja ne olivat täydellisessä ristiriidassa hänen kuvottavaan takkiinsa, joka olisi kelvannut kenelle tahansa viinamäen miehelle.

"Että ehkä ihmiset yrittää sanoa et mitä ne ajattelee tai tuntee, esim. ruokatorvessaan, mut sit jotkut dillet ei vaan anna niitten tehä sitä."

Saatoin näyttää kyrpiintyneeltä kun katsoin järveä, jossa lillui niljaisen näköisiä, puista pudonneita lehtiä. Helvetti että mä vihasin syksyä.

"Sä missaat ihan totaalisesti mun pointin", sanoin näprätessäni hupparini hihansuuta.

"Eiku oikeesti ei olla enää ikinä menossa tohon kebabmestaan."

"Ku aina ku olis jotain oikeesti tärkeetä nii sit vedetään vaa joku... sitaatti internetistä. Tai laitetaan linkki johonki muikeen muijan letkeeseen biisiin ja sanotaan et 'hani tää muistuttaa mua susta'. Onks se sit niiku kommunikaation rappiota vai..." lopetin latteasti kun ajatukseni katkesi yhtä hilpeästi kuin osteoporoosisen pappani pohjeluu oli katkennut viime viikolla. Kuulin samanmoisen raksahduksenkin siitä. Tosi kiva.

Sofia hymähti sellaisella äänellä jolla ihminen hymähtää, kun haluaisi olla huvittunut jostain aiheesta, jottei se tuntuisi niin surulliselta.

"Tai ehkä se on vaan sitä mihin kommunikaatio on menossa. Ehkä jonkun mielestä joku 10 000 vuotta sitten oli ihan totaalista degeneraatiota se, että mentiin sellasesta murahtelusta johonki vitun sanoihin tai jotain. Ehkä se ei oo paha juttu, että me puhutaan joka toinen sana kirosanoja, tai että me ei enää osata ilmasta tunteita tai ajatuksia verbaalisesti", hän piti tämän jälkeen lyhyen tauon, ennen kun jatkoi: "Mut hei mietis tätä", Sofia hyppäsi seisomaan tolpalle, johon oli aikaisemmin nojannut. "Anna ku mä maalaan sulle tulevaisuudennäkymän. Me ei enää kommunikoida sanoin!"

"No eipä tietenkään."

"Hys. Koska kaikki mitä me nyt tiedetään on instagram-bloggaaminen päivästä sen sijaan, et me kerrottais mitä oikeesti tapahtu, ja se, et me annetaan rakkaalle kuvakortti jouluna sen sijaan et me rehellisesti sanottais hyvää joulua kyrpänaama, niin me ei enää tarvita sanoja! Me tullaan pälättämään kyllä ihan hulluna, mut tyyliin öö- auta mua."

"Ainakin se tulee tapahtumaan jotenkin muuten kun tolpalla tasajalkaa hyppien. Tuu alas Sofi."

Hänen naurunsa helähti sataman kälyisen akustiikan myötä ja kökkölaguunit heräsivät eloon sen säestyksellä. Sofia hypähti alas tolpalta mukulakivetykselle, mutta hänen innostuksensa pysyi kuitenkin korkealla.

"Anna mun kuitenkin jatkaa, mulla on draivi päällä. Me tullaan kommunikoimaan keskenämme suoraan aivoista aivoihin, sanoja ei enää tarvita. Kuvia, mielikuvia, muistoja, hajuja, tunteita! Mut mietipä mihin se johtaa. Pystyykö sitä hallitsemaan?"

"Ei toi ees toimis."

"Mä haistan totaalitylsimyksen. Ja niin haistais tulevaisuudessa kaikki muutkin, joille mä ajatusten välityksellä kertoisin sen. Se olis tyyliin vaa seuraava askel internetistä. Joku google aivoissa. Mieti kuinka kätevää", Sofia lopetti heiluttaen kivennäisvesipulloaan miettivän näköisenä.

"Mitä sä nyt mietit."

"Sitä että nyt mä kerroin kaiken mitä mulla oli mun mielessä, ootsä nyt tyytyväinen?"

Katsoin Sofiaa ja tajusin, mikseivät ihmiset enää puhu tunteistaan, ajatuksistaan, mieliteoistaan tai vastaavistaan kasvotusten. Koska ketään ei kiinnosta.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

traded my attitude and i traded my spine

Angelspit - Grind

Mun tänhetkisen motivaation määrästä kertoo se, että tulin treeneistä jonkun kolme tuntia sitten enkä oo vieläkään jaksanu käydä suihkussa.

Onneks sunnuntaisin ei oo olemassa sosiaalista kanssakäymistä tai edes mitään sen kaltasta nii ei tarttekaa murehtii sellasista asioista ku henkilökohtanen hygienia. On muuten jännä ilmaus, koska onks olemassa jonkin muunlaistakin hygieniaa?

Tilliliemen hajusista ihmisistä tuli muuten ovela aasinsilta siihen et meil oli rapujuhlat tänä viikonloppuna.
Kaikki muut oli sillein "ompas ne rapuset vihasen näkösiä" mut nyt ku näit kuvia kattoo nii ihan mukavilta jormiltaha noi näyttää. Toisaalt kyl muaki kyrpis tollaset olosuhteet jos ei vaikka tykkäis noist tyypeis joitten kaa tuol lavuaaris ois tai jotai.
Aamiasipöytähän se siinä.
En oo ihan varma et miten tästä päädyttiin lopullisesti koristeltuun tilanteeseen.
Noi lyhtyhärpäkkeet oli viel tänäaamunakin katossa ja meiän suhtautuminen niihin taitaa olla jotain tyyliin "jätetään ne vaa tohon. esim. viikoks. tai jouluun asti."

Meil oli hauskaa. Tai siis en voi puhua muitten puolesta mut ittelläni ainakin oli. Syötiin kaikkien yllätykses rapuja, laulettiin karaokea ja sit katottiin viel muutaman sitkeilevän haamun ja Anssin kanssa kanssa yks leffaki. Oli aluks vänkää nähä kaikkia ja sitten sain taas sisaruskiintiöni hetkeks täyteen.

Tein kans uuden biisin mut äiti sano et se oli kamalinta mitä se on ikinä multa kuullu nii et en sit äänittäny sitä.

maanantai 10. syyskuuta 2012

time to vamanos

Chevelle - Face To The Floor 

En enää kestäny sitä että aamusin piti harjata tukka nii mokoma maanvaiva sai lähteä. En edes laulanu sille mitää hyvästilauluja tai serenadeja, kylmän viileestii totesin että adios pierunaamat, ei oo takas tulemista.

Hajoilen näille kuville muuten ihan kybällä, ylemmässä pirtee kouluunlähtöfiilis ja rakas Toivo-nalleni on molemmissa ihan toivottoman pylskypyllähtäny ties miten sattuu ei juma. Kuinka halvat voi ihmisen huvit olla?

Iskä sano muuten et näytän ihan Peter Panilta. Hää o ylpiä nuorimmasta pojastaan.

 Mitään muuta merkittävää en ookkaan tehny. Pitäny ihan liian hauskaa kavereitten kanssa, sen voi toki mainita.Oon ihan lusmu enkä kanna kameraa mukanani jostain syystä, en oo vielä tottunu siihen. Pitäis kyllä.
"Munaa kantaa heteronlilaa kameraa mukana" on tehtävälistalla melkee heti santeenkaarihatun ja sen ei-vielä-toteutuneen-mutta-haistan-sen-legendaarisuuden -leffankatselukerran kanssa. Eli öö menee joku pari viikkoo toivon mukaan?
Syksy! Piristyn aina ku puut luovuttaa olemassaolon suhteen ja kaikki kaverit näyttää kuolleilta nii rupeen kuuntelee mukavaa ja elämäniloista musiikkia. Kaivoin kaikki mun ja mun veikkojen parhaat fiilistelylevyt esiin ja oon viettäny rattoisia hetkiä sukkia parsien kellarissa. Kyllä tää tästä.
Tiedättekste mitä maailma tarttee enemmän? Taidekuvia banjoista! Koitan parhaani mukaan tehä oman osuuteni tän suhteen. Panostus 10+100.

maanantai 3. syyskuuta 2012

et ymmärtää sä voi ellet oo kettu itsekin

Uus kappale. Tällä kertaa tehty Pandalle, joka halus jotain joka pohjautuis ehkä eeppisimpään tarinaan ikinä ja mä olin ihan vaa et "no mut hei okei, anna mulle viikko ja pari maidotonta vanukasta nii kyl se siitä."

Tääkin on kyl ihan alunperin tehty pianolle, mut niikun mainitsin, iskä sählää yläkerras ja mul oli nyt vapaa-aikaa  tai siis koitan äärettömän epätoivosesti vältellä koulutöitä, joita on tälle päivälle PALJON, koska meillä on huomenna taas kolmen tunnin näytelmätreenit. Voi pieru. 

Pitkän matikan kanssa meinaa taas mennä hermot yhestä jos toisestakin syystä, eikä sitä mun oi-niin-kehuttua pitkäjänteisyttä näy mailla halmeilla just sillon kun sitä tarvittais. Jonkun vartin päästä ois kanssa raahauduttuva viulutunnille, ja toivon vaan intensiivisesti että mun viuluopettaja ois jo näin parin viikon tauon aikana päässy eroon tavastaan kutsua mua Fuskaaja-Petteriks.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

a prism with an intellect



Incubus - Beware! Criminal

 Mulla on tyyliin yks parhaimmista viikoista takana. On tapahtunu ihan sikana kaikkee ihan huikeeta ihan sikanopeesti eikä se kaikki oo ihan viel ees iskeny. Tiiättekste sen ku uutiset iskee? Että tiiätte jotain etukäteen mut sit se tulee vast jossain vaiheessa se ymmärrys silleen KABOOM ker-slpätz-buunplämtstsis joskus iäisyyden päästä? Oon taas kovis ja sanon et hurrr.
Nähtiin Harrin kanssa The Darkness ja Lady Gaga livenä!!!!!!  Huutomerkkejä ei voi tässä tapauskessa olla liikaa!!! Sanoin Hambakulle just ennen The Darknessin lavalle astumista et jos niitten laulajalla on viel se valkonen asu nii kuolen. Sain epäileväisen katseen ja kommentin siitä että kyseisestä musavideosta on kymmenen vuotta. En oo ihan varma että oliks se asu ihan sama mut valkonen ihan JÄÄTÄVÄLLÄ kaula-aukolla ja sillä oli kans VIITTA ja olin ihan hajoomispisteessä.

Gagan keikasta en voi sanoo mitään, se oli vaan niin. Voi herran pieksut. En osaa muotoilla sitä tekstiks miten hienoa se oli. Sen verran voin kyl mainita et sain eilen varmuuden Anssin kanssa leffaa kattoessa, että ton keikan jälkeen itkeminen tuntuu siltä että mulla olis jotain kemikaalia silmissä? En oo ihan varma et onks se ok. En usko et se on ihan ok. 
Pidettiin perjantaina kaikkien flickafrendien kanssa lorttoilu tyttöjenilta ja tehtiin taas  vaihteeks piirakkaa. Iltaan kuulu kans yhen huikeen 007:n kattominen ja sen kritisoiminen rääkyvällä naurulla.

Eilen kävin taidelauantaissa palelemassa mun sieluni irti ja tajusin fiksuna ihmisenä tietenkin ottaa kamerani mukaan ja kaikkee. Hiiohoi.

Sira ja sit mun hanipöö sir Råbyn Diva Junior.

Oli hirvittävän rankkaa kuvata näitä tuol satees ulkona vaikka niil onki katos ku toi pohja oli iha löllömössö enkä tajunnu sitä ja istahin siihen mut olin silti ihan sankari ja selvisin siitä vaikka sainki huimat sota-arvet mun pökiin.
Se et miks kuvailin ulkona sateessa pyjamissa onki sit juttu ihan erikseen. Ja ette ikinä usko et miten hankala on ottaa kuvaa omasta pylskystään!