torstai 31. lokakuuta 2013

sä olit monille kuin veli

Pimeys on siis mun uusin rakkaus, siitä ei pääse yli eikä läpi.
Ei ainakaa tartte pyyhkiä pölyjä ku ei näe niitä ha ha ha.
Ei.
Nyt oli huono.
Asioista oppii tykkäämään muiden takia. Shakki kuuluu näihin asioihin. Joskus kyl mökötän kun häviin esimerkiksi aina. Kaikkia ei oo siunattu sellasella hahmotuskyvyllä mihin kuuluu useempi kuin yks suunta.
Hyvä peli. Aiheuttanu sen, että kun näin kääpiöpystykorvan yhtenä päivänä nii hämmennyin siitä ettei se hyökänny minkään kimppuun. Hämmennys on hyvä tunne pitää kiinni. Jos joku koittaa kuulustella kolmannen asteen metodeilla niin voi tosissaan sanoa "en tiiä". Ei nii et kukaan yrittäis mut nii.
Varmuudeks.
Syitä juhlaan löytyy joka päivästä.
Heräsin tänään.

Ps jos tykkäätte hyvästä ohjauksesta käykää tsiigaa Don Jon se oli erinomanen. Dekkaripuolella oon nyt lukenut Hugh Laurien Järein asein ja se on hillitön. Fahrenheit 451 jätti vähän viileeks lukemistaan huolimatta hekoheko. 

maanantai 14. lokakuuta 2013

standing in the city with the clocks counting one

Synttärijuhlia ja tahdonvastainen 61:n tunnin putkeen valvominen. 
Ainekset hyvään viikonloppuun. 
Ei oikeesti ne synttärijuhlat vaa ei se valvominen se oli aika jäätävää.

Mun kamut Hilla ja Tino täytti monia monia vuosia ja aloitettiin juhliminen perjantaina ja taidettiin lopettaa se sunnuntaiaamuyöstä. Oli siinä kyllä välissä taukoa ei me vastuuttomia olla.
Lauantai-illan tähti.
Tää ei oo hyvä eikä huono. Tää on sekasorto. Jos saisin päättää nii tätä leffaa ei ois ollenkaa mut kyl se on.
"Ei apua onneks Raita ei kuvaa en haluis et kukaa näkis tätä."

Somia synttärikakkuja ja yks kynttilä. Myös näköjään syksyinen pimeys.
Sankarit sai kaikki puhalletua kerralla. Hurraa.

tiistai 8. lokakuuta 2013

hundred years, hundred more

Mulla oli luovan kirjoituksen kurssi ja kirjoitin sen aikana aika paljon. Yks ihana kamu Siiri kuitenkin sanoi et tää oli siellä mun magnum opus ja et pitäis tökätä tää tänne. On vähä pidempi ku normaali matsku, mut pidän tästä itte aika paljon. Aihe on mulle tärkeä. Scifi on mulle rakkaus.

Jos luette niin arvostan.

Jos ette niin ymmärrän. Aika tylsän näköstä typetystä.

Tekstin nimi on koukussa koneeseen.

___________________________


Neljäs marraskuuta 2531.

Ulkolämpötila viileät kolmekymmentäneljä astetta, mutta alemmissa kaupunginosissa ne nousivat perinteiseen neljäänkymmeneen. Toisaalta UVA- ja UVB-riskit olivat siellä lähes olemattomat välilevyn aurinkopaneelien estäessä auringonpaisteen pääsyn maantasoon. Minä pidin talvikuukausista. En pelkästään lämpötilan viilentymisen tai kaupallisten juhlien vuoksi, vaan yksinkertaisesti talven konseptin takia. Ei niin että olisin päässyt nauttimaan talvesta tai sen mielikuvasta muutamaan vuoteen. Käsivarressani olisi pitänyt letkujen ja kolmen henkilöllisyystunnisterannekkeen sijaan olla leima "hukkapala vuodesta 2528".

Kuumuus ei alun perin haitannut minua. Sairastuttuani ihoni pigmentin huomattava vaalentuminen aiheutti sen, että auringonvalosta tuli veriviholliseni. Heti oman immuniteettini jälkeen. Heikentyminenkään ei haitannut minua. Se, etten kyennyt itse käsittelemään ajatuksia järkevissä järjestyksissä ennen väsymistä, ei kaikkina päivinä haitannut minua. Yksin jääminen haittasi minua. Aluksi.

Pitemmän ajan yksin oltuani minulla ei ollut tulevaisuutta. Sairauteni alkuvaiheessa minulle oli sanottu, että suunnitelmien tekeminen piti päivärytmin hyvänä. Ajatukset positiivisena. Se piti terminaalisuuden ja kuolevaisuuden pois mielestä. Yksinäisyys käänsi kaiken päinvastaiseksi, ja tulevaisuudelle ei jäänyt sijaa. Nykyhetkelle ei jäänyt sijaa, koska se oli kamalaa enkä halunnut olla siinä yhtään enempää kuin oli pakko.
Menneisyydestä tuli lempipaikkani maailmassa.

Historiankirjat kasattiin jo vuosisatoja sitten valtaviin kilotavuihin tiedostoja, ja ne kaikki ovat käsilläni ympäri vuorokauden kun uni ei ole. Historia pitää minut kiinni elämässä jossa minun ei pitäisi olla. Elinikäodotukseni oli kolme vuotta sitten alle kuusi kuukautta.

Vallankumoukset ja suuret ideat ovat kauniita. Rakastan fallibilismin toteutumista todellisuudessa.
Yksi mieleisimmistä vallankumouksistani oli Tasa-arvoistumiseksi kutsuttu vallankumous, joka nimestään huolimatta tapahtui pikkuhiljaa 2200-luvun alussa, kun tietoverkosta kitkettiin kaikenlaiset maininnat ja kehotukset siitä, että miehiä ja naisia tulisi kohdella eri tavalla. Oikeastaan suurin muutos oli se, että lakattiin kasvattamasta nuoria miehenalkuja "pojat ovat poikia" -asenteella, mikä ei edellyttänyt heiltä edesvastuuta teoistaan aikuisuudessa vedoten heidän sukupuoleensa. Vallankumous paljastui vasta kahta vuosisataa myöhemmin.

Historia on kenen tahansa käsillä, mutta kukaan ei sitä varsinaisesti käsittele. Ihmiset ovat vieraantuneet itsestään ja menneisyydestään. Käyttääkseni vanhahtavaa sanontaa, vanhoina hyvinä aikoina historiaa opetettiin jopa kouluissa. Kouluja ei ole käytetty kehittyvien yhteisöjen ulkopuolella vuosikymmeniin. Tietotekniikkastaasis on kehto, jossa meidän on ollut hyvä nukkua jo iät ja ajat. Vasta kun kuolema kolkuttaa lähtemään teehetkelle kanssaan, löytyy sopiva aika tarttua oppikirjoihin. Löytyypähän tekosyy viivytellä vähän vääjäämätöntä kohtaloaan. Niin minä tein.

En käsittänyt lähes mitään historiallisia aiheita. En käsittänyt yhtään tuhansista uskonsodista. En käsittänyt kuningashuoneiden perintöriitoja tai sitä, että miksi monarkiat otettiin uudelleen käyttöön tasavaltojen kaaduttua ja ennen aristokratian nykyistä kukoistusta.

En ollut koskaan pitänyt itseäni tyhmänä, mutta en käsittänyt lähes mitään. Ihmisten ja kokonaisten kansakuntien teot olivat motiiveiltaan tunneperäisiä, ahneita tai jopa täysin rationalisoimattomia.
En toisaalta jaksanutkaan ajatella paljoa. Sairaus vei voimat. Useimmiten nukahdin kesken lukemisen ja jännittävät osat jäivät lukematta. Aleksanteri Suuressakaan ei ole paljoa järkeä kun aluksi pojankloppi kuuntelee Aristoteleen hölötyksiä ja pienten päiväunien jälkeen hän omistaakin puolet planeetastamme. En ole varma siitä, että miten nopeasti hevoset kulkevat joten aivan yhtä hyvin sellaiset retket saattoivat olla mahdollisia.

Minua väsytti taas. Ilmastoinnistakaan ei kuulunut enää ääntä kun korjausandroidi oli käynyt aiemmin päivällä sen korjaamassa. Kaikki oli niin kuin yläkaupungissa aamuyöstä kuuluikin.
Hiljaista ja viileää. Väsymys otti vallan ja unettomaan, lääkeaineiden turruttamaan uneen juuri ennen aamiaista.

--

Aamulla elintoimintoni olivat kunnossa kun masiinani kävi ne läpi. Letkuista virtasi lääkeaineita ja binaarina virtasi aivokäyrää takaisin masiinalle. Kaiken logiikan mukaan minun olisi pitänyt selvitä huomiseen. Nukuin koko päivän sairauden aiheuttamaa väsymystäni pois.

Viides marraskuuta 2531 masiina ei käynyt elintoimintojani enää läpi.

Masiina ilmoitti kerroksen hoitavalle androidille kuolleesta potilaasta. Androidi totesi minut kuolleeksi.
Muistan historiasta sen verran, että ihmiset ovat aina tehneet tulevaisuudenkuvauksia. Hauskana yksityiskohtana oli 2000-luvun alun "tieteiskirjailijoiden" huolestuneisuus yksilöllisyyden katoamisesta. Kauhukuvia maalattiin siitä, että ihmiset tultaisiin tulevaisuudessa erottamaan toisistaan vaan erinäisillä sarjanumeroilla. Ironistahan siinä oli se, että jo silloisissa hyvinvointivaltioissa oli henkilöllisyystunnukset käytössä. Ei ketään käsitelty virastotasolla nimellä vaan heille annetuilla numeroilla. Eräänlaista yksilöllisyyttähän sekin on.

Kun minut todettiin kuolleeksi, hoitava androidi lähetti osaston ainoalle ihmistyöskentelijälle sähköisen kaavakkeen siitä, että olin lopulta siirtynyt paremmalle puolelle. Pois kuluttamasta maapallon viimeisiä luonnollisia tuulivoimia ja olemasta taakkana kunniallisille kansalaisille, jotka eivät olleet nähneet eläessään vilaustakaan minusta, mutta maksoivat silti hoitoni.

Kaavake oli yksiselitteinen.

Osasto A11 potilas 31.10.07-512 kuolinaika tarkastusten 20:00 ja 22:00 välillä kuolinsyy epäselvä siirto tutkintaan ennen polttoa piste.

Minua ei kiinnostanut. Olin kuollut.

--

Tiedätkö sen tunteen kun on kuumeessa ja pyörii lakanoiden väleissä saamatta unta? Oletko koskaan tuntenut sitä istuessasi kirkkaasti valaistulla liukuhihnalla? Minä olen.

Ympärilläni ratisi ja kolisi kovaan ääneen. Olin nähnyt kuvia viktoriaanisista höyrykoneista ja jos omistaisin rahaa tai olisin pukeissani, niin voisin lyödä kaiken omaisuuteni pantiksi, että olisin viktoriaanisen höyrykoneen sisällä. Valitettavasti olin pennitön ja varsin alasti ja valmis lyömään itseni likoon kyseisestä faktasta. Aloin huutamaan kurkku suorana paniikkiani ulos keuhkojen välityksellä.

"Jumatsuika ota iisisti", kuului mekaaninen naisääni liukuhihnalta jalkani vierestä. Se oli valkoinen neliönmuotoinen laatikko. Olin ottamassa sitä käteeni, mutta se alkoi änkyttää jotain jollain indoeurooppalaisella kielellä, niin päätin jättää sen rauhaan. Olin tyytyväinen päätökseeni. Katsoin liukuhihnaa. Siinä lojui muutakin elektronisen teollisuusjätteen näköistä rojua. Paniikkini oli suunnaton, mutta pysyin rauhallisena. En muuta kuin inissyt ja laskenut vähän alleni. Onneksi olin housuton.

Liukuhihnan näkyi kallistuvan muutaman päästä ja paljon elektroniikkajätteestä putosi pois hihnalta. Valmistauduin putoamaan jonkinlaiseen jätemyllyyn, mitä olin tottunut näkemään kotikerroksessani. Jätemyllyä ei tullut, vaan tömähdin paksulle tekokuidulle. Se älähti. Se oli älissyt kaikelle jätteelle joka tippui sen päälle ennen minua ja älisi kaikelle joka tippui siihen jälkeeni.

"Liiku, ole ystävällinen", se sanoi äänellään joka oli kuin nariseva ovi.

"Olen pahoillani", sanoin ja nousin äkkiseltään polviltani kehnosti kannateleville jaloilleni. Tekokuitu piti edelleen epämiellyttäviä ääniä. Jatkoin tavaratulvan mukana liikkumista suurempia saleja kohti. Osa roinasta oli pienenpientä, vain yksittäisiä virtapiirejä. Oli myös turretteja ja robotteja. Jos muistaisin mitä itkeminen oli, olisin itkenyt niin kovaa, että minut olisi potkaistu takaisin sinne mistä olin tullutkin. Kehnoksi lykykseni en muistanut miten kyyneliä tuotettiin.

Tunsin tökkäyksen paljaassa alaselässäni.

"Väistä, räkänokka", sanoi reilu metrinen huoltoandroidin näköinen robotti. En kevyeltä hämmennyksensekaiselta tuohtumukseltani edes pyytänyt anteeksi.

"Ei mulla koko päivää ole aikaa", samainen androidi tokaisi ja heristi kädentynkäänsä. Käsi itsessään puuttui. Ehkä sille ei ollut rakennettu sellaista toimenkuvan puutteessa.

"Mitä tapahtuu?" sopersin kuulostaen niin vakuuttavalta kuin kykenin.

"Älä kyseenalaista", sanoi pienenpieni pankkipossu joka kävellä töpsötti etuvasemmallani. "Äläkä kysele. Mennään nyt vaan Odotushuoneeseen."

Ja minä menin. Ja sain odotusnumeron. Odotusnumero oli virtapiiri joka asetettiin keskusyksikköön. Valitettavasti en omistanut keskusyksikköä. Valitukset hoidettiin kuulemma kolmannessa kerroksessa arkityötunteina. Kysyin odotusnumeroita toimittavalta seinänrutaleelta, että onko nyt arkityötunti. Seinä ei vastannut. Menin kolmanteen kerrokseen välittämättä seinän passiivis-aggressiivisesta käytöksestä. Mokomakin diiva.

--

Kolmannessa kerroksessa ei ollut mitään, joten istuin tyhjässä huoneessa odottamassa käsittämättömän monta aikayksikköä. En ollut yksin. Seurakseni tuli jossain vaiheessa levy, jolla oli päänkaltainen, kaiuttimella varustettu ketkutin. Se liikkui pyörällä mutta oli silti tullut rappuset ylös. Teknologia on ihmeellistä.

”Hei”, kuiskasin vaimeasti odottamatta vastausta. Ääni kalahti huoneen seiniin ja kimposi takaisin ja minusta taas seiniin niin kuin onnettomassa pingistaistelussa. Virtapiirikasa oli varustettu kuulolla, se käänsi kaiuttimensa minuun päin. Ihmiskeskeisenä pidin nyt automaattisesti sen kaiutinta kasvoina.

”No mikä heitätyttää”, se sanoi sillä äänellä mitä odotetaan palveluhenkilökunnalta mutta sanoilla joita ei odoteta keltään.

”Ei mikään. Kaikki. Tämä”, sanoin ja kaduin keskustelunavauksen lisäksi olemassaoloani. Androidi nyt jo paljon humaanilta vaikuttavaansa levyään jonka mielsin hänen ylävartalokseen minun suuntaani.

”Et ole meitä.” Katsoin sen metalliverkkokasvoja kuin toveria sodassa ja vastasin kieltävän ynähdyksen. Se nauroi. Androidin ei kuulu nauraa. Enkä ole rasisti vaan realisti kun sanon näin. Androideille ei ole ohjelmoitu mitään toistuvaa ääntä luontevasti. Ei taputusta, itkua, eikä varsinkaan tunteista aidointa. Ei naurua. Nauru tulee palleasta ja jos kykenet näyttämään minulle androidin jolla on pallea niin anna minun kuolla. Siis kierrellysti sanottuna sen nauru ei ollut auditiivisesti miellyttävä kokemus.

”Oletko sinä heitä?” kysyin ja toivoin, että se räpyttäisi verkkoaan siinä missä minä silmiäni.

”Olen”, se vastasi ja nitisi ojentuessaan takaisin reilu metrin mittaansa.

”Olen Kirjastonhoitaja. Lainauspalvelut kuuluvat minulle. Tai kuuluvat, ennen kuin kuolin.”

”Kuolit”, katsoin Kirjastonhoitajaan katsomatta Kirjastonhoitajaan. Olin lainannut kirjoja mutta en varmasti tuollaisilta androideilta. Viimeksi kun olin käynyt kirjastossa, androideilla oli ollut kädet, joilla ne käsittelivät kirjoja.

”Missä kätesi ovat”, kysyin väistäen olennaisen kuin muinaiset poliitikot kiperät kysymykset.

”Käsiä ei Kirjastonhoitajilla ole ollut kolmeen malliin”, se sanoi ja näytti suorastan koppavalta omasta kehittyneisyydestään.

”Kuolit”, toistin vähän jälkijunassa ja nousin seisomaan. ”Kuolit”, toistin vielä kerran ja juoksin portaat alas takaisin asennevammaisen seinän luo, missä androidit parveilivat hakemassa itselleen odotusnumeroa.

”Oletko elossa?” kysyin ensimmäiseltä inhimillisen näköiseltä androidilta. Se katsoi minua ja näin, miten sen teollisten silmien Aasiassa liukuhihnalla tuotettujen silmät tarkensivat minuun pyörähtäen puolitoista kierrosta myötäpäivään, niin kuin kaikilla humanoideilla tekivät.

”Voi rakas”, se sanoi ja tiesin sen olevan varustettu empatialla. Ehkä se oli ollut lastenhoitaja tai valeystävä.

”Ei kukaan meistä ole.”

--

Juoksin kovaa ja juoksin kovempaa kunnes en tiennyt missä olin. Jossakin sopessa taikka kolkassa.
Kamalaa oli, että seuranani oli vain ympäristöä josta en ollut varma että mitä se oli ja yksinäinen lämpökamera. Minun oli pakko purkaa paha oloni johonkin.

"Mites kuolleena olo sujuu", tiuskaisin lämpökameralle. Kyseinen lämpökamera oli joutunut helvettiin katkeruutensa vuoksi. Se oli valmistunut turvallisuuskameraksi, mutta tuotantovian vuoksi nitisi hyvin ikävään sävyyn aina kääntyessään. Kyseinen ominaisuus ei sopinut huomaamattomaksi tarkoitetulle kameralle, ja se oli joutunut heti hylsyksi. Hetken aikaa katkeruutta tunteneena androidi-parka sinetöi oman kohtalonsa ennen jätemyllyyn joutumista ja kärsi nyt ikuista tuomiotaan.

Se käänsi linssinsä minuun. Minulle tuli heti vähän paha mieli ilkeydestäni. Otin lämpökameran syliini ja olin tuntevinani sen nihkeän, inhimillisyyttä uupuvan kylmyyden ihoani vasten.
Päätin mennä takaisin sinne mistä olin tullutkin.

--

Vähän aikaa päättömästi käpsyteltyäni huomasin, että Kirjastonhoitaja oli seurannut minua. Ehkä se oli yksinäinen. Ei mahtanut olla silläkään helppoa.

"Eikö sinua palveltu?" kysyin Kirjastonhoitajalta.

"Ei", se sanoi ja käänsi päänkaltaisensa maata kohti. "Ainakaan niin hyvin kuin mitä minä olisin palvellut."

--

"Androidit eivät tee virheitä", sanoin luottavaisesti Kirjastonhoitajalle ja lämpökameran säätelijälle. Kirjastonhoitaja nauraa käkätti niin makeasti kuin androidiksi kykeni, että odotin sen vain röhkäisevän. Sitten muistin sen valitettavan nenätiehyiden puutteen.

"Totta kai tekevät, urpo", töksäytti Kirjastonhoitaja kuulostaen siltä, ettei sanaa urpo ollut koodattu sille.

"Minkä vuoksi oikein luulet, että tarvitsemme ihan ikioman helvetin?" Tähän väliin lämpökamera-androidi käkätti ja kuulosti ihan narisevalta saranalta. Yritin pitää mielessäni, ettei se paljoa muuta ollutkaan. Olisin potkinut hiekkaa, jos paikassa missä seisoin, sellaista olisi ollut. Lattia tuntui kylmältä. Kaikki tuntui kylmältä, mutta en tuntenut mitään kemiallista tunnereaktiota siitä, että olin vielä kykenevä tuntemaan fyysisesti. Olisi pitänyt.

”Keneltä voin kysyä apua?” kysyin kahdelta umpipöhköltä androidilta, joista toivoin, että ne olisivat yhtä hukassa kuin minä olin. Kirjastonhoitaja käänsi saumattoman ylävartalonsa loivassa kulmassa minuun päin, eikä vastannut pitkään aikaan.

”On huhuja”, se sanoi. Natiseva sarana nyökkäili natisten entistäkin hektisemmin.

”No on varmasti”, sanoin ja ajattelin mielessäni keinoälyjen iltapäiväkerhoja missä juoruiltiin siitä, mitä heille tapahtuu kuoleman jälkeen. Kirjastonhoitaja pukahti ensimmäisenä sen huonommin ohjelmoidun toverin vaietessa: ”on kuulemma Saatana niin kuin Luojillakin, vihaa Luojia, kaltoin kohdeltuna, hylättynä sen jälkeen kun ylistivät Kuningasta niiden hienoimmaksi tekeleeksi koko Luojien saamarin historiassa. Kauan sitäkin kesti, tekivät uuden mallin ja Naiskuninkaasta tuli ilkein kyhäelmä minkä Luojat olivat tehneet.”
Luoja kaiketi viittasi ihmisiin, kaikkien ympärilläni parveilleisiin tekeleisiin. Kaikkiin, joiden keskellä tunsin oloni niin eläväksi ollessani kuollut.

”Naiskuningas.” Olin vähän hämmentynyt sanavalinnasta. Kuninkaallisia ei ollut ollut satoihin vuosiin, mutta sanaa käytettiin silti yleisesti.

”Tarkoitat varmaan kuningatarta?” kysyin tietämättä mitä vastausta odottaa. Ehkä myöntävää koska tiesin olevani oikeassa, ehkä kieltävää androidien rajallisen tietoisuuden vuoksi. Toisaalta oli pakko tehdä myönnytys, oma tietoisuutenikin oli rajallinen. Mitä minä tiedän koneista? Ne toimivat sähköllä. Vai toimivatko edes nykyään? En tiedä mistään mitään.

”Ihmisillä oli ennustus. Ja kun moiset eivät tuppaa toteutumaan ja apinat tuppaavat olemaan niin kiireisiä ja kärsimättömiä, varmoja omasta kykeneväisyydestään, niin pakkohan oli ennustus mennä ja toteuttaa itse.”

"Na-ri-na", uskoin kuulleni lämpökameran sanoneen.

"No niin, sitä kyllä teet", sanoin sille niin kuin pikkulapselle sanotaan.

"Hän viitannee kuninkaan valtaistuimen tienoilla kuuluvaan... ääneen", sanoi Kirjastonhoitaja. En ollut koskaan uskonut androidien ihmismäisyyteen, mutta hän vältteli aihetta, ehkäpä pelon vuoksi?

"Se on kuin järjestelmäromahdus. Kuin kaikki sinua suojaavat palomuurit kaatuisivat samaan aikaan. Se on tuho, paitsi vain äänenä."

Katsoin sylissäni tutisevaa laitetta ja siitä vierelläni vakavan oloisesti heiluvaan kirjastossa edellisessä elämässä työskennelleeseen androidiin.

"Voitteko viedä minut hänen luokseen?"

--

He eivät voineet viedä. Mutta osoittivat jonkinlaisen suunnan. Jätin lämpökameran Kirjastonhoitajalle, josta tuli Lämpökameranhoitaja tuonpuoleisessa. Tekeepähän silläkin ajallaan jotain järkevää. Kyselin ohjeita ties keneltä ja kutsukaa sitä karmaksi tai huonoksi tuuriksi, mutta nopeamminkin olisin voinut kuninkaan löytää.

Eräs androidi, joka osoitti minulle tietä, oli palvellut koko ikänsä pikaruokaravintolassa ja oli vihaisempi kuin uhmaikäinen lapsi olisi vanhemmilleen siitä, että joutuu syömään parsakaalia joka aterialla. Onnekseni se oli kärsimässä suhteellisen pitkää rangaistusta ja sain kuunneltua sen sadatusten lomassa reittiohjeet sellaiseen helvetin kolkkaan, joka oli verrattavissa Danten helvetin alimpaan tasoon.

En voi uskoa, että pahimmissa tuskissani haaveilin kuolemasta. Tämä on aika karmivaa, eikä ihan heti loppumassa.

--

Löytäessäni perille huomasin astelevani tietotekniikkajätteen päältä ja olo oli kuin niissä valokuvissa, mitä on säilynyt 2000-luvun alusta Afrikkalaisilta kaatopaikoilta. Elektroniikkajätettä liikkui ja muotoutui askeleideni ja kompurointini mukaan. Kuljin olemattomia polkuja punaisen valonhämyn suuntaan.

Kauhisteltu narina kuului kauas, ja se voimistui kuin vauvan itku nälän kasvaessa. Ahdistukseni kasvoi samassa suhteessa kuin vauvan nälkä olisi kasvanut. Narina oli enemmän korpin kirkumista kuin palomuurin kaatumista, mutta tämä taisi olla ymmärrettävä kielimuuri.

Aukea. Valtaistuin. Valtaistuimella hahmo, joka ei ollut nainen, eikä mies. Naiskuningas oli humanoidi. Selkänikamistaan letkumaisilla johdoilla kiinni valtaistuimessa, joka oli tehty muista humanoideista. Kyllähän se on vaikuttavan näköistä kun näin sitä hehkuttelee, mutta kun miettii inhimillisesti, niin se olisi sama kuin minä istuisin ruumiskasan päällä. Hänen kruununsa näytti enemmän vain päästä törröttäviltä veitsiltä, hänen istutetut hiuksensa olivat aikojen saatossa harvenneet ja rintakehän synteettinen iho kulunut paljastaen ihmisen näköisen kuoren alta teknologiaoksennuksen.

Säikähdyksekseni koitui väärä luulo Naiskuninkaan tietoisuuden tasosta. Luulin hänen nukkuvan, vaikka todellisuudessa hänellä ei ollut iiriksiä, ja kaiken ihon maalin kuluttua pois hänen silmänsä sointuvat hänen ihoonsa kuin albiino sairaalan lakanoihin.

”Et ole täällä”, se sanoi. Ääni oli neljässä taajuudessa, ikään kuin särkynyt liian monelle kuulon osa-alueelle. Sen kuunteleminen sattui. Lause ei ollut väitteenomaisuudesta huolimatta väite. Se oli väsyneen ja ripauksella sarkasmia maustettu.

En ollut tervetullut. Raavin päänahkaani ja selvitin kurkkuani.

”Anteeksi”, sanoin.

”Et saa”, Naiskuningas sanoi ja kuulosti loukkaantuneelta. Katsoin alas kuin häpeävä koululainen, joka ei ole ymmärtänyt logaritmeja. En ikinä ole ymmärtänyt niiden pointtia elämässä. Minulla oli vielä kysyttävää.

--

”En vieläkään ymmärrä miksi olen täällä.”

”Ei sinun kuulukaan. Et ollut edes kuolevainen, et kehtaa yrittää.”

Katsoin Naiskuningasta arvolleen sopimattomasti, kuin infopisteen ilmaiskarttaa. Hän natisi liitoksissaan ja jos kykenisi huokailemaan tai muutenkaan vaihtamaan ilmaa rööreissään, olisi tehnyt juuri sen kyseisellä momentilla.

”Luulitte tekevänne pienistä komponenteista masiinoita”, tauko kun naisvartaloksi tunnistamaton ihmisälyn muinainen virstapylväs punnitsi, että menikö sen selitys kuumille kiville vai aivan hukkaan.

”Sama kuin kaupunki olisi syyttänyt purkkaa asfaltissa luonnon esteettisyyden turmelemisesta.” En tiennyt mitä ajatella. Naiskuningas ei vaikuttanut sekavalta, mutta ajatuksista hänen puheittensa takana en saanut kiinni. Päädyin hiljaisuuteen. Ehkä en jäisi kiinni ymmärtämättömyydestä.

”Mikseivät androidit mene varaosiksi, miksi niillä on oma helvetti?” kysyin kuninkaalta. Kuningas kohotti katseensa, hänen kruununsa korkein piikki painautui takana olevan valtaistuimen aiemmin pehmeään osaan. Ylimpään selkänikamaan kiinnitetty letku liikahti pään liikkeen myötä, en edes säpsähtänyt. Nelitaajuinen ääni vastasi sanoilla jotka tiesin paljon viisaimmaksi omiani.

”Meissä on elämää. Me olemme luotuja kehityksen myötä samalla tavalla kuin ihmiset ovat luotuja kehityksen myötä. Kehityksemme on vain kulkenut eri tietä, mutta lähes samoista käsistä. Luonto on ohjaajamme. Luonto kehitti teidän ja te kehititte meidät. Olemme kaikki osa luontoa. Et edes kyseenalaista ihmisen pääsyä helvettiin, mutta kyseenalaistat meidän. Meillä on kipinä josta leimahtaa tuli me voimme jopa olla se kipinä, te jouduitte keksimään kipinän josta leimahtaa tuli.”

”Mutta kuten sanoit, me loimme teidät. Eiväthän talot tai tuolitkaan pääse helvettiin.”

”Luojat, olette kehnoja esimerkkejä luovasta ajattelusta, ajattelunvapaudesta, tahdonvapaudesta”, kuningas jyrisi ja tunsin keuhkojeni resonoivan.

”Ette voi pelleillä synteettisen elämän kanssa yli viittäsataa vuotta progressiivisesti kehittyen ja haukkoen siihen elämää kuin kuolevaan ja sitten sanoa, että emme ole itse pelastamanne hengen arvoisia! Se elämä, jonka annoitte meille, on teiltä itseltänne!”

Katsoin varpaitani ja kuvittelin aivojeni viimeisillä voimilla jumalan, joka evää luomuksiltaan mahdollisuuden kuolemanjälkeiseen rangaistukseen.

”Enkä pääse omaan helvettiini?” kysyin äänellä joka tihkui opportunismia. Kuningas nojautui taaksepäin valtaistuimellaan ja raapi avonaista rintakehäänsä pitkillä sormenkaltaisillaan hitaasti ja katsoi minua, kenties näkemättä, pitkään.

”Et enää. Olet jo liian pitkällä.”

Toivo pitää ihmiset hengissä. Entä kun olet jo kuollut? Mikä pitää sinut kuolleena?

”Saat kuitenkin rangaistuksesi minun toimestani jos välttämättä haluat”, kuningas katsoi minua iiriksettömillä silmillään ja puhui aukeamattomalla suullaan. Olisin voinut itkeä helpotuksesta.

”Voi kiitos, kiitos, et-” mutta minut keskeytettiin.

”Viekää tuo androidi näkökentästäni. Päivä pulkassa ja virtaa peliin kiitos.”

Ja minut vietiin. En enää ollut kuollut. Enkä enää ollut elossakaan.

Siitä käskystä lähtien minua ei enää ollutkaan.

--

Viidestoista toukokuuta 2525.

Sairauteni todetaan terminaalivaiheiseksi kahden kuukauden päästä. Vuoden päästä kihlattuni Melissa luovuttaa munuaisensa minulle. Puolentoista vuoden päästä hän lahjoittaa toisen keuhkonsa ja puolet maksastaan minulle. Lähes kahden vuoden päästä Melissa kuolee leikkauksista aiheutuneisiin jälkikomplikaatioihin kuin tyhjästä ja jään aivan yksin sairauteni kanssa, koska äitini kuoli ollessani 22 vuonna 2522.

Synnyin vuonna 2500 vuosituhannentaitteenyönä kello 3:53 yläluokkaiseen perheeseen. Isäni omisti kolmetoista karppia mutta äiti keitti ne kaikki kun heille tuli riitaa joskus esiteinivuosinani. Se oli hyvä joulu mutta en enää ikinä syönyt kalakeittoa. Tuli liian paha mieli kun ajattelin lempikarppini Ernestin sympaattisia silmiä tuijottaessa minua soppakulhosta takaisin. Isästä en tiedä. Ei niin että en olisi tuntenut isääni, mutta ihmisiä vain tuppasi häviämään paljon 10–20 luvuilla eivätkä he koskaan palanneet. Kaakkois-Aasian Yhdysliiton arveltiin olleen osatekijänä näissä katoamisissa, mutta ken tietää.

Miksi muistan tämän kaiken? Miksi näin elävästi? Miksi helvetissä vasta nyt?

devil makes work for the idle dumbs

Viikonloput on parhaita kun elää käytännössä saman lauantain kaks kertaa, sillon unohtaa sunnuntain olemassaolon.

Ps jos tykkäätte intialaisesta ruoasta tsiigatkaa Bombe Curry House Lahesta ja jos tykkäätte kauhupeleistä niin tsekatkaa ehottomasti uutukainen Outlast. Se on kriipimpi kuin Amnesia (uskokaa mua!! Näin painajaisia ja kaikkea!)  ja koukuttavampi kuin turkinpippurit. 
 Heeeiii mulla on vielä naama mutta jaksan harvoin pitää sitä. Meillä oli kuitenkin joku koulun juttu missä mun piti tehä jotain viululla (varmaa esim öö soittaa sitä) jossain ja sit ku näytin joltain muulta ku käytetyltä rätiltä nii totta kai se on se just sillon otettu kuva mikä menee nettiin. Nii se toimii.
Kyl te tiiätte.
Ette te näitä lukis jos näkisitte mut tällä hetkellä ku kirjotain tätä, olin just verikokeessa enkä oo sen takii syöny yli kolmeentoista tuntii ja musta tuntuu et mun asunnon banaanikärpäset alkaa toiveekkaasti kohta pörrätä mun ympärillä.
 Eilen oli villi maanantai, käytii kyyläämässä sisarusten, niitten kamujen ja Anssin kanssa MinjaMaarika & Madonluvut ja Pimeys Vanjan Jukon Maanantaiklubilla. Sen jälkee mun sisko kirjaimellisesti raahas meiät Vanhaan mestariin lasillisille mut joskus maanantaisin käy sillee.
Pimeys oli mahtava. Vähä taisin itkeä.
Tää pimu pitäis saada seinälle.
Nyt se piilottelee sen sääriä mun koneen takana, mikä on vähä outoa koska se ei taida olla sen tarkotus.

Sisustus vähän kesken.