maanantai 25. marraskuuta 2013

heard a tale like mine so many times

Mähän lupasin et oon kirjottanu vinkvink.
__________________________________________

Asun vuohen kanssa jo neljättä viikkoa samassa yksiössä.

Nimeni on Abel Vahl. Olin kirjailija. Ja kirjanpitäjä. Ja vahtimestari. Olin kaikkea mitä minusta ei pitänyt tulla ja joksi en halunnut tulla, joten en jäänyt miksikään niistä. Eloni viimeisimmät vuodet olen aktiivisesti kasvattanut vaaleahkoa naamakarvoitusta ja yrittänyt opetella tunnistamaan eri klassisia säveltäjiä toisistaan. Bachin ensimmäisen sellokonserton osan tunnistan jo. Suunnitelma on siis hyvässä vaiheessa.

Kun muilta aktiviteeteiltani joudan, saatan yrittää myydä isoisäni kuolinpesän irtaimistoa paikallisten K- ja S-marketien ilmoitustauluilla. Isäparka sen sijaan on vielä hengissä kehkoahtaumasta ja selkävaivoistaan huolimatta, niin toimeentuloni on tiukassa.

Vaimoni katosi. En muista oliko se ero vai kuolo joka hänet vei mennessään, mutta tätä nykyä olen yksin. Tai siis kaksin. Tuo sieluton vuohi tuijottaa minua. Sen vaakatasossa olevat pupillit ovat jotain niin saatanallista, että epäilen vahvasti sen sielun olemassa oloa. Piti tuoda olkiakin asuntooni sanomalehtimattojen peitteeksi. Pissii minne sattuu. Mokomakin.

Tuijotimme toisiamme niin pitkään, että unohdin itseni ja minusta tuli itse vuohi.

Minulla on sorkat. Niitä ei voi näpytellä kuin kastanjetteja villeissä lattaritansseissa. Olen pettynyt. Nousen vaivalloisesti seisomaan ja päästän vuohimaisen älähdyksen. Klömpsäyttelen huoneen koillisnurkassa olivan keräkaalin luo. Se on tuliterä ja haisee vielä vähän pakkausmuovilta. Mitä ihmettä on pakkausmuovi.

Märehdin elämääni kuluttaakseni lohkaretta kaalista. Se on oivaa oikean kaalin korviketta, mitä ihmiset ostavat kaupasta nykyään. Tunnen jotain. Se ei ole pahaa. Kaikki on oikein, ei edes pieretä.

Jos tuota on kehostaerkaantuminen niin en tee sitä enää ikinä. Vaikka toisaalta vuohena oleminen olisi yksinkertaisempaa. Onnellisuus kaalista, ei murehtimisia sulakkeiden vaihtamisista tai vesilaskuista. Olen kylpenyt samassa kylpyvedessä kolmesti. Vuohi juo se sitten sen jälkeen. Sitten keitän siinä tilliä, ettei asunto haisisi niin pahalta.

Hieron partaani. Vuohi seisoo ja katsoo kaikkialle silmillä jotka eivät näytä tarkentavan mihinkään.
Neljä viikkoa sitten ovikelloni soi. Vuohi käveli sisään kaulassaan kulkunen joka morsetti minulle "huolehdi minusta tai itke ja huolehdi". Totta kai osasin morsetusta. Jouduin opettelemaan morsetuksen salat ollessani kirjanpitäjänä, koska työparini oli ollut aiemmin merivoimissa töissä. Hän ei enää muistanut miten kommunikoidaan muuten kuin morsettamalla. Vuohi oli tiennyt sen. Vuohi oli kenties velho. Tai muotoaan muuttanut entinen työkaverini. Mukava heppuhan tuo oli ollut, harmi vain että kävelen joskus asunnossani alasti.

Nimeän vuohen Kainiksi ihan vain siitä kieroutuneesta  mielihyvästä minkä mailmankirjallisuuden herra saisi siitä, kun vuohi eräänä synkkänä ja myrskyisänä yönä puukottaisi minua selkään.

Ensi yöstä alkaisi viides viikko. Siitä viikko niin se olisi kuudes. Olinhan ollut kirjanpitäjä, pysyin näissä asioissa kärryillä. Niin kauan kun tuo vuohi märehtisi, en sitä hylkäisi.

Ei tulisi päivääkään, kun itkisin ja huolehtisin Kainista.

jääkarhuvillapaita, silmälappu +1200mg ibupofeiinia

Tosissaan siis vuodatus. Ja eka videopostaus. Et kärsikää, koska en nyt vaa fyysisesti jaksa kirjottaa.

polvet ruvilla

Polvet on tosiaan ruvilla. En ees pysty nibbanabba kirjottamaan kun koordinaatiomotoriikka on niin kymppisata, että saatte varmaan vlogia tässä jossain välissä kun jaksan ladata sen! Jiihaa! Mut tein ekaa kertaa biisin johonki puoleen vuoteen.

Uskokaa mua se kuulostaa livenä parempana.

Niiku Elvis.