torstai 16. tammikuuta 2014

but i've got things inside my head

Oon ollu viimesen viikon sohvalla.
 Just tolla sohvalla. Mulle tehtii viikko sitten lumbaalipuktio ja koitin perjantaina epähuomioissani käydä koulussa, mikä laukas sitten jälkipäänsäryn. Se ei ollu kivaa. Se oli tosi ei-kivaa. En oo pystyny seisomaa ku sieltä selkäreiästä on valunu kaikki aivonesteet kudoksiin.

Ihmiskeho ei oo ihmeellinen se on pyllystä.
 Sci-fi pitää mut maan pinnalla ku särkee.

Siis mitä- tää on jotai Unelmien sielunmessu -matskuu tää tässä??

Eilen kävin sairaalassa veripaikassa (koska vaikka oottelin koko toissapäivän aamupäivästä alkaen nii ne ei ehtiny tehä sitä mulle sillon??) ja lääkäri tais kuulla väärin ja suoritti mulla verivalan. Mitä täs just laskeskelin nii multa on kahen päivän sisää puhkastu neljä (tai viis olin hetken tajuton) laskimoa. Ei oo helppoo olla ohutsuoninen.

Siis se on vaa päänsärky ja teil on ollu 14 vuotta aikaa, te ootte lääkäreitä onks se oikeesti nii mahotonta?

perjantai 10. tammikuuta 2014

as he breaks the night to cry

________________________________________________________________________________
Aluksi en tiennyt mitä tehdä kaikella kantamallani painolla. Lopuksi siitä tuli osa minua. Mitä enemmän taakkaa kantaa, sitä vahvemmaksi sitä tulee. Kaiken järjen mukaan.

Toisaalta järki ei päde elämässä eikä kuolemassa. Järki on idealistista, typerää haahuilua sanojen merkityksistä. Järjen olemattomuutta korosti minulle viimeisenä se, etten ymmärtänyt sanaa "minä" - hyvin yleistä, käytössä kulunutta sanaa - samalla tavalla kuin Phoebe. Hänestä se oli jotain mustavalkoista ja absoluuttista kun taas minusta harmaata aluetta. Ei kukaan voi määritellä niin suurta sanaa.

Lauseen "tunsin sen hartioillani" voi tulkita monella tavalla, omisti järjen tai ei. Tuon sen kuitenkin esille, sillä niin se meni. Tunsin painon aluksi hartioillani. En viitsinyt käyttää käsiä sen kannatteluun, sillä oletin painon olevan tilapäistä.

Alkajaisiksi se aiheutti kipua. Sitten tajusin, että ryhtihän siinä oli mennyt. Kädet avuksi. Liian myöhään. Kaikki tulisivat näkemään ulkokuorestani ikuisesti, että olin taakankantaja. Lopulta taakka kävi niin raskaaksi ja kuormittavaksi, että pääni nojautui eteenpäin ja polveni koukistuivat. Kaikkialle sattui.

Sillä hetkellä en kuitenkaan välittänyt ulkomuodostani. Totta puhuakseni en välittänyt itsestäni ollenkaan. Minulla ei ollut mitään väliä, minut oltaisiin voitu heittää mereen, susien syötäväksi tai vaikka ikuiseen kaamokseen enkä olisi välittänyt sääliä kehnoa kuntoani. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Itsestäni ei väliä, taakka oli ainut huoleni ja murheeni.

Taakasta voisi jopa väittää, että se oli kaikkien muiden kuin minun. En väittäisi samaa, en ikipäivänä. Taakka oli vain minun sillä olinhan ominut sen fyysisesti.

Kauan aikaa sitten taakattomana miehenä kuulin itkua yössä. Itkijä oli nuori nainen, joka istui pimeällä kujalla. En tiennyt mitään maailmasta tai sen tuskasta, enkä tosiaankaan ymmärtänyt, että itku on kommunikaatioväline - kieli. Siihen kuuluu erilaisia äänteitä ja sanoja, jotka ovat erilaisia kuin puhujan äidinkieli.

Itkun seasta kuullut sanat kuulostivat minulle siinä hetkessä järjettömiltä - vielä uskoessani kielen realismiin - ja naisen sanojen aiheet tuntemattomilta. En tiennyt mistään mitään. En tiennyt hänen maailmastaan ja jos en tiennyt hänen maailmastaan, kenen maailmasta tiesin? Onko minun maailmani se oikea? Onko minun maailmani edes oikea?

Öinen tapahtuma avasi padon. Kuulin itkua kaikkialla. Järki menetti merkityksensä ja halusin vastaanottaa kaikki epätoivoiset maailmat oppiakseni niistä lisää ja myötäelääkseni surua. Kuulin uusia sanoja kuten "sorto" ja "sattua", jotka alun turtumuksen jäljeen alkoivat painaa.

Itkin, koska järki ei enää pätenyt. Mitä enemmän taakkaa kantaa, sitä vahvemmaksi sitä tulee? Ehkä joiltain osin. Kestin itkua. Naamani ja käteni karaistuivat ruostumattomaksi teräkseksi pyyhkimään kaikkien kyyneleet jotka tulisivat vastaan. Mukaan lukien omani.

Sitten kohtasin ongelman. Kaiken painon ollessa käsillä, kuka pyyhkisi kaikkien kärsivien kyyneleet? Kuka pyyhkisi minun kyyneleeni? Olin tullut kädettömäksi.

Itkin enemmän kuin koskaan ennen. Olin hauras ja painolastini orja, en enää oma itseni. Jatkoin kuitenkin kävelyä, huolimatta kyyneleitteni epämielyttävän kiusallisesta lotinasta karulla taipaleellani. En tiedä kuinka paljon aikaa kului, mutta se tuntui tuhansilta vuosilta. Edessäni seisoi hahmo.

"Näetkö, mikä ongelmasi on, Atlas?", hahmo kysyi. Pudistin päätäni. "Olit alunperinkin kädetön auttamaan kaikkia, kantamaan koko maailmaa harteillasi. Vasta niin yritettyäsi ja epäonnistuttuasi huomasit sen."
__________________________________________________________________________________
Ja nyt jos luit ja haluut tietää sen nimen nii kato jokasen kappaleen eka kirjan.