torstai 18. helmikuuta 2016

and I've done things in small doses

Nyt on taas se aika vuodesta ku alan lenkkeilemään enemmän ja itkemään sitä, että miks koulu ei oo viel loppunu.

Onneks kevätlukukausi on mahtava, koska on monen monta vapaapäivää pitkin viikkoja, jotka helpottaa sitä asiaa, jota arjeksikin kutsutaan.

Yritän hirveesti skarpata mun taiteentuotannon kanssa, mutta ymmärrettävästi se alkaa tuntua "työltä" nyt kun opiskelen luovaa alaa. Luen nykyään aika paljon. Vähän sieltä täältä kirjoja, jotka kiinnostaa, mutta joita en ihan aina saa loppusuoralle asti.
Minä! Mun magneettikuvat vuodelta kivi ja kirves, mutta en usko oleellisia muutoksia tapahtuneen. Ainakaan toivottavasti. Luultavasti aivomassaa on pikkasen enemmän, koska oon näissä kuvissa joku 12 ja mulla on vielä pari hyvää vuotta ennen ku aivot alkaa huveta.

Emt. Magneettikuvat aivoista on musta mielettömiä koska... mä oon tossa. Mussa ei oikeestaan oo yhtään enempää eikä vähempää. Hellouuu. Mut se on tosi tyhjentävä ajatus.
 Vietin tosi kivan ystävänpäivän Santun kanssa (taas) vaikka tässä kuvassa se näyttääki siltä, että vietän sitä äkäsen Scarlett Johanssonin kanssa. Me pelailtii yömyöhää ja syötii hyvää safkaa ja juotii skumppaa ja musta tuntuu aina välillä että elämä on tosi hyvää. Ei siis liity skumppaan mitenkään.

Joskus on vaa helpompaa.
Alkukevät on aina ihan hirveen rankka kaiken rumuuden vuoksi.
Sain vihdoin katottua Tohtori Outolemmen. En pitäny.
Kubrick ei vaa tee sellasia leffoja, joista pitäisin.

Tähän samaan syssyyn kauhistutan teitä ja kerron, että kävin kattomassa Zoolander kakkosen ja kierolla tavalla nautin siitä. 
Mut toisaalta Zoolander on aina ollu mulle vähä enemmän niiku hengellinen kokemus ku elokuva.
Taivas on aina vaan kaunis. Joskus se on vaan piilossa.

maanantai 1. helmikuuta 2016

and I know that you're busy too

Haluisin kertoa kaiken siitä et miten oon hirveen kiireinen ja teen kamalasti asioita koska oon turbovaihteella ja haluun olla paras kaikessa siinä mitä teen. 

Haluisin kertoa kaiken siitä, miten onnellinen oon pitkästä aikaa omissa nahoissani, ja kuinka hankala matka tähän tilanteeseen on ollu ja miten en aio päästää tästä millään irti.

Haluisin kertoa, miten kaikki mun ympärillä on harmaan sävyjä ja mikään ei tunnu hyvältä eikä pahalta niin kauan ku vaan saan suorittaa.

Mutta sanat ei tunnu aina riittävän.
 Käytiin seikkailulla porukoitten talon kellarissa. Se oli hienoa. Musta tuntu ajoittain, että olin ettimässä settiä jollekin kauhuleffalle.
 Koko paikka oli ihan pysähtyny ajassa 40-luvun lopulle. Siellä oli vanhoja julisteita seinillä ja hiilikellari. Päässä vaa vilisi, että mitäköhän kaikkea elämää nekin oli oikein nähneet.
 Seinällä oli mm. juiste "Isäntä soittaa haitaria" vuodelta -47, ja näytti vähän siltä, että oli ollut melkeen sieltä asti siellä.
Ette voi kuvitella mun iloa kun näin valon ekaa kertaa tän kouluvuoden aikana ku oon vaa röhnöttäny koneella siellä bunkkerissa... oon nyt uus ihminen...
Haluun vaa tehä parhaani ja parasta.